Volmari Volttimittari muistelee

Volmari Volttimittari istuskeli aurinkoisena kesäpäivänä kotonaan Perä-Pukalan metsäisten korpien keskellä, itse rakentamansa torpan pirtissä, itse veistämässään keinutuolissaan keinuen ja poltteli piippua. Kärpäset surisivat, linnut lauloivat ja järveltä kuului etäinen moottoriveneen ääni. Voisiko eläkepäiviään viettävän metsurin elo enää olla rauhaisampaa?

Juuri kun Volmari ajatteli keitellä kupposen kaffetta tuntui kuin maailma olisi räjähtänyt: Läheisen Mosselammen takana sijaitsevan Morrismäen takaa kuului helvetillinen meteli ja pauke sekä saatanallinen huuto. Linnut vaikenivat ja kärpäsetkin katosivat jonnekin katon koloihin piiloon. Volmarin tyyneys oli mennyttä. Olisihan tämä pitänyt arvata, hän tuhahti puoliksi ääneen. Jaakoppi ja Topias siellä taas käynnistelivät rytöautojaan. Starttipilotin ja palaneen öljyn katku leijui Volmarin nenään saaden hänet kiroamaan jotain raikkaasta maalaisilmastosta. Volmari jo melkein unohti mitä hän oli ollut tekemässä, lopetti nenänsä kaivamisen ja pisti sumpin pihisemään.

Samassa jo kuuluikin melkoinen roikina Mossenlammen rantatieltä kun Jaakoppi ja Topias revittivät rytöautoillaan kohti Volmarin tupaa. Jaakopin naapurin Tenho Jaatisen kissa sai kyytiä kun raivopäät vedättivät tulemaan koko tien leveydeltä ja välillä hiukan leveämmältikin vetäen välillä miehekkäät sladit Tenhon ohrapellossakin. Tenho näkyikin juoksevan pihalle pienestä mökistään haulikko kädessään. Volmari naureskeli katsellessaan Tenhon meuhkaamista, myöhässähän se taas oli, pojat olivat jo menneet menojaan. Perille Volmarin torpalle päästyään Jaakoppi vetäisi Volmarin postilaatikon päreiksi Mossensa takakulmalla ja syöksyi samalla vauhdilla kukkapenkin yli perunamaahan johon Mosse upposi öljypohjaansa myöten vieläpä iskien öljynsuodattimensa kiveen niin että Biltema 10W30 valui Volmarin rakkaudella istuttamien Pito- perunoiden päälle. Friteerattuja pottuja, huusi Jaakoppi ja kirosi ohjausvirhettään joka syntyi siitä kun hän yritti samaan aikaan vaihtaa hajukuusta uuteen ja säätää boosterin taajuuskorjaimesta bassoja isommalle. Keskeytys on tosiasia hän vielä totesi matkien Matti Kyllöstä. Sillävälin Topias oli peruuttanut Morriksensa Volmarin tiilistä muuratun pihagrillin päälle sen verran vaudikkaasti että auto oli nyt molemmat takapyörät ilmassa, tietysti moottori täysillä kierroksilla huutaen. Täysillä kierroksilla kävi myös Topias joka ei ollut lainkaan tyytyväinen ajosuoritukseensa.

Volmari katseli täystuhoa tyynesti rappusilla seisten ja piippuaan poltellen. Tämä oli lähes jokapäiväinen tapa, pojat tulivat kyläilemään ja aiheuttivat samalla täystuhon. Eihän Volmari ollut leikannut nurmikkoaansakaan pariin vuoteen kun ei siitä ole enää mitään jäljellä. Toisaalta onhan piha ainakin persoonallisen näköinen, pelkkiä auton suditusjälkiä ja pudonneita osia. Nytkin Volmari erotti kuran seasta Mossen pölykapselin ja Morriksen oikean etuvilkun lasin. Lopulta Volmari virkkoi pojille tutun rauhalliseen sävyynsä jotta tarvitsivatko pojat apua autojensa kanssa. Tottakai apu kelpasi, kahdestaan pojat eivät saaneet Mossea millään ylös kuraisesta perunamaasta tai Morrista pois murskaantuneen grillin jäännösten päältä. Volmari käveli rauhallisesti konekatokseensa, nousi vaivalloisesti Valmet 20 -merkkisen traktorivanhuksen istuimelle miettien hetken että oliko muistanut tankata vekottimen viime ajokerran jälkeen jolloin gasoliini oli lopahtanut juuri vajan ovelle ja Volmari oli antanut piikkilangankiristäjän rullata ovesta sisään vapaalla. Njoo, olihan kone tankattu joten ei muutakuin starttailemaan. Vajasta nousi pahaenteinen savu kun piikkilangankiristäjä uhitteli ensin hetken mutta alkoi sitten pikkuhiljaa lupailemaan enemmän ja enemmän kunnes sitten kone jaksoi pyöriä ilman startin apua. Volmari huokasi helpotuksesta, painoi kytkimen pohjaan, survaisi ykkösvaihteen silmään ja ohjasti Vallun ulos pilttuustaan. Tällävälin pojat olivat jo virittäneet hinausköyden kiinni Mossen takapuskuriin. Poikien kiinnitettyä köyden myös traktoriin iski pieni piru Volmariin: hän pisti isompaa pykälää silmään, survaisi reilusti kaasupoljinta ja nosti kytkimen nopeasti ja niin hyppäsi Mosse metrin taaksepäin perunamaassa mutta takapuskuri repesi irti ja jatkoi matkaansa Valmetin vetämänä... Tästäkös Jaakoppi innostui, höpisi jotain teho / painosuhteen paranemisesta ja että tulee uusi pohja-aika Mosselammen ympäriajossa. Volmari hymähti ja peruutti lähemmäs Mossea jotta pojat saivat köyden uudestaan kiinni Mosseen, tällä kertaa taka-akselin ympärille. Nyt Volmari otti rauhallisesti ja niin nuosi Mosse pellosta valuttaen samalla viimeisetkin öljyt murskaantuneiden perunoiden päälle. Seuraavaksi olikin vuorossa Topiaan Morris joka istui edelleen tiukasti grillin päällä niin että vuotavasta perämurikasta tippui muutama pisara peräöljyä Volmarin grillin jäännösten sekaan. Morrista hinattaessa grilli sortui lopullisesti ja heti kun Morris irtosi grillin päältä Topias revitti vielä reippaat kurasuihkut tiilikasan päälle.

Notta maistuuskos poijjiille sumppi, kyseli Volmari. No tottakai pojille maistui Volmarin pannujauhatus. Siinä korppua kastaessaan pojat kyselivät että eihän Volmarilla suinkaan ollut aikomus grillata lähiaikoina. No eipä ollut, ainakaan enää. Pojat lupasivat kyllä korjata grillin, ilman muuta. No, niinhän he olivat luvanneet korjata maitolavan joka sortui edellisenä kesänä kun Mossen vasen etukulma juuri ja juuri hiukan hipaisi sitä, niinkuin pojat sanoivat. Volmari kyllä arvasi että vauhtia oli ollut ainakin 80 km/h ja tiesipä senkin että Mossea oli oiottu ja pakkeloitu kolme päivää tuon "hipaisun" jäljiltä. Niinhän he olivat luvanneet ostaa ja istuttaa myös uusia omenapuita Volmarin puutarhaan, edellisten omenapuiden välissä pujottelu kun oli hiukan epäonnistunut. Noh, mitäs pienistä, Volmari tokaisi ja otti toisenkin Töysäläisen korpun. Seurattuaan näiden koltiaisten kasvamista porkkanankokoisesta asti eivät mitkään tempaukset enää jaksaneet yllättää rauhallista vanhusta. Hyvin hän muisti ne ajat jolloin pojat pörräsivät mopolla pitkin hänen porkkanapenkkejään tai vetivät letkun mopon pakoputkesta Volmarin makuuhuoneeseen ja kokeilivat että kuinka paljon savua nukkuvan Volmari-sedän keuhkot kestävät. Olivatpa mokomat joskus pyörittäneen pappa-tuntureillaan paskarinkiä keskellä pirtin lattiaakin kun eivät muuta kiusaa keksineet.

Silloin tällöin Volmarilla oli tapana myös muistella omaa nuoruuttaan, tällöin pojat ainakin istuivat hetken hiljaa ja kuuntelivat lumoutuneena wanhan wiisaan sanoja. Nytkin Volmari kurtisti kulmiaan merkitsevästi ja kröhähtäen selvitti kurkkuaan. Pojat nielaisivat korppunsa nopeasti sillä he tiesivät että nyt he saavat taas kuulla kuinka ennenwanhaan autoiltiin.

Volmari aloitti kertomuksensa: Se oli vuonna -76 Tukkijoella kun me oltiin Urmaan, Taiston ja Einarin kanssa savotalla. Oltiin oltu jo puoli vuotta poissa ihmisten ilmoilta, ei enää muistettu miltä naiset edes näyttivät saati tuntuivat. Samoissa kalsaritkin oli olleet jalassa alusta pitäen. Joka toinen viikko käännettiin ne nurinpäin ja joka toinen viikko käännettiin jarrutusjälki etupuolelle. Sukat vaihdettiin joka viikko. Keskenämme. Oltiin siinä taas kolme viikkoa ryypätty pontikkaa ja välillä oli muistettu mennä ihan metsäänkin, tosin puiden kaataminen oli monesti jäänyt vähiin kun ponun vaikutuksesta tuli usein sammuttua kuusen juurelle. Einari oli jo kerran jäänyt kaatuvan kuusen alle sen verran pahasti että sen pullo oli haljennut joten sitäkin piti varoa ettei uudestaan olisi käynyt samoin, ponuakun ei saanut ihan mistä vain. Meilläkin oli oma pannu ja sitä käytettiinkin ahkerasti mutta sitten nimismiehen eukko jätti sen ja siitäkös nimismies kypsyi sen verran pahasti että alkoi ryyppäämään oikein urakalla ja se piru keksi takavarikoida meidän pannun ja sillä se sitten keitteli miliisiaseman putkassa ponua omiin tarpeisiinsa. No nyt homman nimi oli kuitenkin se että ponut oli hommattava jostain muualta ja meillä olikin kanta-asiakkuus sopimus Ponu-Anssin kanssa. Anssi oli hieno mis, se piti majaansa parinkymmenen kilometrin päässä meidän savotalta. Siellä se keitteli ja maisteli ponuaan ja toimeentulonsa se hankki myymällä ylimääräisen aineen lähialueen juopoille.

No nyt oli kuitenkin ponut lopussa, olimme olleet jo kaksi päivää selvinpäin ja hiljalleen alkoi tuntua siltä että kaikille riitti moinen pelleily, eihän tämä ole tervejärkisen ihmisen puuhaa, känni pitää saada hinnalla millä hyvänsä. Taisto alkoi höperehtiä jotain pihassa seisovan Mossensa jarrunesteistä mutta sovimme sitten kuitenkin että jarrut jätetään rauhaan. Pakkasnesteet ja tuulilasin pesunesteet olimmekin eilen jo Mossesta napanneet parempiin suihin. Ei perkele tätä kukaan kestä selvinpäin, huusi Urmas naama punaisena ja muut nyökkäilivät koska olivat samaa mieltä. Oli aika kaivaa viimeinen ponupullo esiin, tätä pulloa oli säästetty hakukeikkaa varten koska kukaan meistä ei osannut ajaa autoa. Siis selvinpäin, kännissä me kaikki ajoimme Mossella paremmin kuin Mika Häkkinen vormulaansa. Vedimme perinteisesti pitkää tikkua jotta kuka saa kiskaista viimeisen pullon naamaansa ja näin ollen toimia kuljettajana. Arpa suosi Taistoa joten hänestä oli tuleva oman Mossensa kuljettaja tällä vaativalla matkalla.

Einari kaivoi jo veivin esiin Mossen peräkontista ja käänsi rekisterikilven pois veivin reiän edestä valmistautuen veivaamaan 1500 kuutioisen voimanpesän käyntiin koskapa akku oli niin heikossa kunnossa ettei se jaksanut Moskvitschin konetta pyöräyttää. Urmas pumppasi ensin käsipelillä kaasarin täyteen bensiiniä ja otti sitten ilmanpuhdistajan kannen auki valmistautuen ruiskuttamaan startti-pilottia kaasariin kun Einari veivasi konetta käyntiin. Mosse taisi protestoida kostean sään vuoksi, lieneekö ollut vettä virranjakajassa, kunnes lopulta kone alkoi yskiä lupaavasti. Einarin naama helotti punaisena mutta hän ei antanut periksi koska ponupullo kiilteli jo mielessä ja lopulta sitkeys palkittiinkin kun Mosse suorastaan räjähti käyntiin. Urmas ruiskutti loput starttipilotit suuhunsa ennenkuin muut ehtivät väliin.

Nyt kaikki olivat valmiita lähtemään matkaan, auto kävi ja kuljettaja oli ympäriämpäri päissään joten eikun menoksi. Muttamutta, Mossepas ei ollutkaan suostuvainen liikahtamaan, kytkin ei toiminut ja Taisto komensikin meidät ilmaamaan kytkimen. No se olikin jo vanhastaan tuttu toimenpide joka piti suorittaa ennen jokaista ajoonlähtöä. Käviköhän joku meistä salaa maistelemassa kytkinnesteitä? Ja sitten päästiin liikkeelle. Mosse hyppi ja pomppi tiellä joka muistutti enemmänkin kynnöspeltoa kuin autolle tarkoitettua tieuraa. Parhailla pätkillä Taisto pääsi heittämään hetkeksi jopa kakkosta silmään, välillä taas ykköselläkin joutui luistattamaan kytkintä jottei Mossen alusta olisi joutunut liian koville. Tyhjät ponupullot pitivät melkoista elämää peräkontissa jokaisen montun tahi kiven kohdalla ja meiltä takapenkkiläisitä pääsi välillä tahtomattakin kirosana jos toinenkin kun auto keikkui kuin Estonia myrskyssä. Morrismäen jyrkässä rinteessä Mosse juuttui kurarunniin ja jouduimme nostamaan sen siitä käsipelillä. Taisto tosin oli niin tolkuttomassa humalassa ettei hänestä ollut mitään apua, päinvastoin harmia sillä hän otti ja kieri pitkän matkan rinnettä alaspäin ja jouduimme välillä talutamaan hänet takaisin Mossen puikkoihin.

Vihdoinkin perillä Ponu-Anssin kämpillä, ei tätä selvinpäin olemista ja Mossenkanssa pelleilyä olisi kukaan enää kestänytkään. Anssi oli niin jurrissa että konttasi ovesta ulos ja vieri portaat alas. Ymmärrettyään asiamme Anssi alkoi valittelemaan ettei ainetta ole aivan haluamaamme määrää eli kahtasataa litraa, korkeintaan kymmenen litran kanisterillinen. Mitä helvettiä, nyt alkoi maailma pyöriä, kymmenen litraa, eihän siitä riitä edes pohjiksi! Yrittikö Anssi tinkiä litkustaan enemmän hintaa vai mikä mätti?! Anssi soperteli jotain haljenneesta pannusta ja kun menimme tarkastamaan asian niin kyllä vain, Anssin ponupannu oli räjähtänyt kun Anssi oli yrittänyt lämmittää sitä hiukan liian rajusti kuultuaan että me olimme tulossa täydentämään varastoja. No nyt oli helvetti valloillaan! Anssi lupasi yrittää korjata pannun heti kun selviää, mikä taasen oli hiukan epämääräinen aikamääritelmä sillä hänellä oli pulloja piilossa pitkin mäkiä joka toisessa kannon kolossa. Toisaalta epäilimme että saako hän haettua korjaustarvikkeita lähimmästä rautakaupasta sillä Anssin häkäpönttö-Volga oli jo nähnyt parhaat päivänsä.

No eihän tässä mikään auttanut, otimme sen verran lientä kuin saimme ja veivattuamme Mossen käyntiin suuntasimme kohti savottaa. Taisto makasi nyt sammuneena takapenkillä ja me muut vetelimme ponua naamariin hiukan varovaisesti sillä olihan ainetta rajoitettu määrä ja seuraavan erän saaminenkin oli epävarmaa. Minä istuin Mossen puikkoihin kipattuani puolisen litraa kirkasta ja johan alkoi ajo sujua. Pujottelin kantojen ja kivien välissä kuin parempikin Vatanen kunnes sitten Mossenkankaalla huomasin syvän vesikuopan liian myöhään. Vaikka ohjaamo oli täynnä käsiä ja humalaista kiroamista ei osuma ollut enää vältettävissä, Mosse osui kuoppaan ja kun jarrutkin puolsivat miehekkäästi niin loikkasi Mosse siitä suoraan vasemmalle ojaan jatkaen ojan yli kivikkoon. Tätä sinkoilemista saattoi auttaa se että sekosin polkimissa ja survaisin kaasun pohjaan ja senhän tietää että kun Mossen 1500 kuutioinen voimanpesä ärjähtää niin silloin mennään eikä meinata! Siinä sitä oltiin jumissa, konepellin alta kohosi mahtava höyrypilvi ja olin törmäyksessä lyönyt pääni rattiin niin että otsastani valui verinoro joka sitten sekoittui nenästäni valuneeseen räkään. Onneksi ponu oli nyt törmäyksen kestävässä muovisessa kanisterissa eikä sille ei tapahtunut mitään, se oli tärkeintä. Taistokin heräsi takapenkiltä ja hetken soperreltuaan tajusi mitä oli tapahtunut alkaen sitten huutamaan kurkku suorana että mitä helvettiä olin tehnyt hänen hienolle Mosselleen jonka hän oli rehellisesti huijannut mustalaisilta korttipelissä ja muistipa vielä kehua kuinka hyvin hän oli väistellyt moraa sen jälkeen syntyneessä tappelussa. No eipä tässä mikään auttanut, otettiin enemmän ponua ja mietittiin että mitä tehdään. Päätimme kokeilla Mossen nostamista tielle mutta emmehän me sitä jaksaneet tehdä joten nappasimme äkkiä moottorin pois painamasta keulaa. Siinä touhussa meillä ei kauaa mene, sen verran usein olimme joutuneet Mossen koneet irrottamaan ja purkamaan että olimme korvanneet kaikki mutterit siipimuttereilla, näin emme tarvinneet edes työkaluja purkuhommaan. Milloin Mossesta oli ollut kiertokangen laakerit mäsänä ja ne piti korvata hernekeittopurkista irtileikatuilla metallinsuikaleilla tai milloin oli mäntä halki ja se korvattiin koivusta sorvatulla tapilla. No nyt saimme Mossen korin nostettua pois kivikosta ja sen kunniaksi otimme hiukan ponua. Sitten vain äkkiä kone paikalleen ja vettä syyläriin kuraojasta, Einari ehti vielä kusemaankin syyläriin. Syylärin paikkasimme purukumista ja supikoiran paskasta tekemällämme tahnalla. Veivasimme koneen käymään ja runttasin ykkösvaihteen silmään... mitään ei tapahtunut! Mitä hittoa huusin ja polvistuin kurkistamaan auton alle. No eipä juuri pahemmin olisi voinut käydä, kardaani oli osunut kiveen niin pahasti että se oli katkennut! Hitsi, markka hitsistä jupisin ja otin lisää ponua. Mitäs nyt tehdään, ei kukaan varmastikaan halunnut kävellä reilua kymmentä kilometriä joka savotalle oli matkaa. Ja sitäpaitsi Mossea ei jätetä. Sitten Einari keksi konstin, otetaan ja tehdään sopivasta leppärangasta uusi kardaani. No tietysti, miksen sitä heti tullut ajatelleeksi! Einari painoi jo lepikköön kun me kaadoimme Mossen kyljelleen keskelle tietä ja revimme vanhan kardaanin jämiä irti. No siinä ei kauaa mennyt kun leppärangasta tehty pikapatentti oli paikoillaan ja pääsimme koeajamaan virityksen joka toimikin moitteetta vaikkakin leppä oli sen verran kiero että oksantapit ottivat kardaanitunnelin seinämiin kiinni ja pitivät melkoisen roikinan.

Samassa rytäkässä olivat vaihteensiirtäjän vivustotkin vääntyneet sen verran että vaihteista ainoastaan ykkönen, kolmonen ja pakki toimivat ja sekös vain lisäsi ajamisen haasteellisuutta. Pari kilometriä ajettuamme hermostuin moiseen pelleilyyn, hyväkuntoisilla tienpätkillä ykkösellä joutui välillä huudattamaan täysillä kierroksilla ja jos kolmosta yritti heittää päälle niin Mossen urheilullinen moottori yskähti pahasti ja kolmosta pystyikin käyttämään vain muutamassa alamäessä. Ei perkele tätä kestä kukaan. Pysäytin auton tarkoituksella kaiken savisimpaan kohtaan mitä löysin ja käskin kaikki ulos autosta. Komensin Taiston auton alle säätämään vaihteen siirtäjän tankoja ja hetken jupistuaan hän suostuikin tekemään työtä käskettyä ja ryömi kurarunniin auton alle. Hetken rassattuaan hän käski kokeilemaan vaihteiden toimivuutta ja istahdinkin nopeasti kuskin penkille mutta ennenkuin ehdin koskeakaan vaihdekeppiin kuului auton alta helvetillinen huuto ja ihmettelin että mitä se Taisto huutaa: Volmari! Losoperse! Pakoputki polttaa poskea! Jahas, istuttuani autoon antoivat jouset sen verran myöten että pakoputki painui Taiston poskea vasten. Kumma äijä, mitä se nyt tuommoisesta pillastuu. Päästyään satimesta Taisto ajoi minua hetken takaa mora kourassa mutta mitäs tuosta, vaihteet ainakin toimivat ja pääsimme jatkamaan.

Sitten Volganotkossa tapahtui se mitä vähiten odotimme: bensa loppui vaikka bensiinimittari näytti puolta tankkia. Diagnoosi: bensiinimittarin anturi oli ruostunut jumiin. No mitäs nyt tehdään, kukaan ei edelleenkään ollut halukas kävelemään ja Mossea ei jätetä. Sitten Taisto möläytti että josko Mosse kävisi ponulla... Ajettuamme Taistoa takaa koivuhalkojen kanssa varttitunnin jouduimme myöntämään että tämä oli ainoa vaihtoehto. Nappasimme ponukanisterin ja marssimme Mossen taakse, käänsin rekisterikilven alas ja avasin bensatankin korkin jotta Taisto sai lorauttaa hiukan ponua tankkiin Urmaan ja Einarin seistessä vieressä asennossa. Lorautimme vielä kaasarinkin täyteen ponua ja sen jälkeen Einari veivasi kunnes moottori käynnistyi hiukan vastahakoisesti mutta käynnistyi kuitenkin. Sitten jatkoimme matkaa kieli keskellä suuta eli todella varovasti ajaen sillä nyt oli pakko tehdä uusi taloudellisuusajon maailmanennätys, jokainen Mossen nauttima ponuhuikka olisi pois omasta annoksestamme. Pienimmässäkin ylämäessä pojat hyppäsivät ulos autosta ja työsivät kaikin voimin vähentääkseen ponun kulutusta. Kun olimme perillä muut olivat niin puhki että sammuivat samantien sammalmättäille mutta minä ryntäsin Mossen konepellin alle, kiskaisin bensaletkun irti kaasarilta, tungin sen suuhuni ja pumppsin bensapumpun käsikammesta ponua naamaan niin kauan että taju himmeni.

Lopetettuaan juttunsa Volmari kaatoi itselleen viidennen kupin kahvia ja huomasi samalla kuinka Urmas ja Topias istuivat liikahtamatta tuoleillaan kuolan valuessa heidän avonaisista suistaan suoraan paidalle ja heidän silmänsä kiilsivät tuijottaen jonnekin kaukaisuuteen. Volmari kastoi lisää korppua, hymähti ja vaipui ajatuksiinsa miettien että on noilla pojilla vielä paljon oppimista siitä mitä kunnon autoilu on parhaimmillaan.


No mitä häh, oliko tämä tarpeeksi puupäinen juttu? Lähetä palautetta vaikka billgatesille.